Ensimmäinen puoliaika

Kirjoittaja Juha Wirekoski

Jalkapallon maailmanmestaruuskisat ovat parhaillaan käynnissä Venäjällä. Vaikka en ole mikään potkupallofani, niin jonkin verran on tullut seurattua. Olen pitänyt aina tätä joukkuepelia hitaana ja tylsänä seurata, mutta nyt olen vähän päässyt kiinni lajin hienouksista, tosin aivan maallikkotasolla. Yksi havainto on se, että maaleja ei ole syntynyt juuri ensimmäisellä puoliajalla, pikemminkin aivan pelin loppuminuuteilla tapahtuu yleensä paljon ja yllättäviäkin käänteitä. On ollut upeaa katsella kuinka tiimit ovat hitsautuneet yhteen ja valtava yhdessä tekemisen energia purkautuu peli-ilona kaikkien katseltavaksi. Kaikki suuret tähdet ovat tippuneet joukkueineen. Kisaisäntä putosi viimeyönä ja jäljellä enää neljä eurooppalaista joukkuetta. Reilu kuukausi sitten päättyi meidän ensimmäinen puoliaika ja oman maailmamme mestaruustavoittelu jäi kesätauolle. Toki jokainen pitää peruskuntoa yllä myös kesän ajan. Vapaajaksolla, joksi opettajan vakansilla olevien lomia kutsutaan, ei pitäisi kuulemma töitä tehdä. Eipä tehdäkään, työksi ei oikein osaa nykyistä hommaa tunnustaa, muuta kuin siinä mielessä, että siitä sen elannon saa vastikkeena omalle panokselle joukkueemme eteen. Mitä siis tapahtui ensimmäisen puoliajan aikana?

Aloittaminen on aina jännittävää ja kiehtovaa ja se tapahtuu vain kerran kutakin lajia kohti. Meidän lajimme, vihmerien tiimiyrittäjien valmentaminen, alkoi vähän reilun jalkapallojoukkueen kokoisella joukolla innokkaita yrittäjyyden opiskelijoita. Joukkueen harjoituksia alkoi vetämään kolmen valmentajan tiimi, joista allekirjoittanut päätoimisena ja kaksi osa-aikaisena, jos tuntimäärillä mitataan. Kaikki olivat kuitenkin 150 prosenttisesti mukana kaikessa kaikilla tasoilla ja tavoilla, myös opiskelijat. Helpointa on tarkastella faktisia lukuja. Meidän joukkue kirjaa kaiken ylös tunteina ja niiden sisältöinä. Sitä varten miellä on oma järestelmä Teamwork Project, joka tekee asian varsin helpoksi, mutta kenenkään puolesta se ei kuitankaan kirjaa mitään. Tilastoista löytyy hurjat tuntimäärät oikeasti tehtyä työtä eli opiskelua. Lähes kaikilla on yli 160 tuntia kuukaudessa kirjattuna omaa opiskelua ja se on paljon se. Omalla kohdallani en ole koskaan aiemmin nähnyt tällaista tehtyä työmäärää opintojen eteen missään. Se hämmästyttää edelleen, että kun opiskelijalle annetaan vapaus tehdä omien valintojen ja suuntausten mukaan, niin alkaa opinnot maistua ihan eri malliin ja työtä tehdään hurjasti. Entä sitten sisältö, siitähän me varsinaisesti olemme aina huolissamme, vai kuinka. Milläs sitä mitataan ja miten verrataan asetettuihin tavoitteisiin, siinäpä se kysymys on.

Ensimmäisen puoliajan päättyessä ei ole niin suuresti huolta onko maaleja syntynyt vai ei, kyllä niitä tulee joka tapauksessa jossain vaiheessa. Ehkäpä tämä meidän pelitaktiikka enemmänkin painottui pallon pitämisessä omilla, eli joukkueen yhteen pelaamisessa. Turha luulla, että se jotenkin syntyy itsestään, ei todellakaan, sen eteen on tehtävä töitä kovasti. Kun kolmetoista lähes toisilleen tuntematonta ihmistä laitetaan yhteen ja pallo viskataan kentälle, niin ei ole sanottua mitä tapahtuu, siksi pidimmekin pallon keskiympyrässä ja istuskelimme sen ympärillä kaikessa rauhassa potkimatta kovin paljon. Totuttelimme katsomaan pelivälinettä ja sen muotoa ja tarkoitusta. Kaikilla tuntui olevan siitä omanlaisensa näkemys. Kukaan ei ollut palannut aiemmin, joten siinä mielessä olimme samalla lähtöviivalla kaikki. Pikkuhiljaa pallo alkoi kuitenkin liikkua ja sitä uskallettiin jo pompotella toinen toiselle, varovasti ja odotellen. Vain muutamat tekivät heti syöttöjä, vaikka ilman palloa, muut vähän väistelivätkin alkuun.

Y-akatemia alkoi saada omaa muotoa ja omia rutiineita, joista jotkut jäävät elämään ja muuttuvat perinteiksi. Tonni-kongia meillä ei vieläkään ole, eikä muuta vastaavaa, mutta ei meinannut syntyä niitä tonnejakaan ihan alkuun. Useamapi viikko meni houkutellessa pelaajia kentälle, maali tuntui olevan todella kaukana, siellä kentän toisessa päässä jossain ja pallo niin pieni, osuuko siihen ollenkaan. Erilaisilla treeneillä harjoiteltiin sitten kiivaasti tekniikkaa ja kasvatettiin henkistä kanttia, kohta alkoi tuloksia orastaa ja välillä tuli vähän takkiinkin, mutta se kuuluu pelin henkeen. Ihmeellistä oli se, että kohti puoliajan loppua tultaessa kaikki halusivat kentälle koko ajan, vaihtopenkillä ei ollut juuri kukaan. Muutaman kerran koko kevään aikana joutui nostamaan keltaisen kortin, mutta sekin kuuluu pelin luonteeseen. Punaista korttia ei pidetty edes taskussa, vaikka sekin on otettava käyttöön tarvittaessa. Sitten tapahtui kummia, yhdessätekemisen kokemuksesta alkoi syntyä maaleja yhtenään. Onnistumisia ja uusia kokemuksia kirjattiin ylös lukuisa joukko. Puoliajan päätteeksi arvioimme kaikki pelaajat, tai piekmminkin he arvioivat itse itsensä ja saivat palautteen joukkuetovereiltaan, sekä valmentajilta. Kaikki hämmästelivät sitä, mitä oli tullut tehtyä. Aluksi vaikutti siltä, että eihän tässä nyt mitään niin ihmeellistä. Ihmisen muisti on armelias molempiin suuntiin, siksi kannattaa kirjata ylös mitä ja milloin ja missä on puuhaillut. Kun jokainen kokosi oman saavutusten kirjan, niin näki selvästi tyytyväisiä ilmeitä. Kaikki käsittivät, että olemme tehneet yksilöinä ja tiiminä melkoisen matkan kohti toista puoliaikaa. Joukkue alkoi vaikuttaa yhä enemmän ja enemmän oikealta tiimiltä ja vain yksi pelaajaosto taisi tapahtua kesäkuussa.

Ensimmäisen puoliajan anti valmentajille on pääasiassa se, että kaikki vaatii aikaa ja tilaa. Mitään asiaa ei voi ohittaa tai prosessia nopeuttaa. Tiimin rakentumiselle on varattava koko ensimmäinen puoliaika. Tästä päätellen olisi tulevaisuudessa tärkeää, että joukkuepelaamiseen jäisi aikaa kaksi ja puoli peliä. Y-akatemiaan olisi hyvä päästä aloittelemaan ensimmäisen vuoden jälkeen, se näyttää aivan selvältä jo nyt. Toinen tärkeä havinto on se, että annettuja projekteja ei tulisi olla alkuun lainkaan. Tärkeämpää olisi saada pelaajat potkimaan aluksi omaa palloa!